Taimiston Pimeäaine

“If there ever comes a day when we can't be together,
Keep me in your heart. I'll stay there forever.” 

"Supu"

s. 4.7.2011
riistanvärinen lapinporokoirauros (kastroitu)
säkäkorkeus n. 56cm

toko: ALO1, 3x ALO3
näyttelyt: ERI, 5x EH, H
lte: +190, laukausvarma

Haluaisin aloittaa kertomalla, kuinka Supu on ylenpalttisen viisas, kaikkitietävä ja mietteliäs tyyppi. Toisaalta tuo koira on kuin kaksi erillistä persoonaa. Ajoittain viilipyttymäisen rauhallinen ja hiljainen, joka makaa huoneen nurkassa nukkuen, mutta silti seuraten jokaista liikettäni ja olen jatkuvasti läsnä. Sumu. Sitten taas hetken kuluttua se on urpo, jonka aiheuttaa asuntooni kosteusvaurioita kuolallaan, jonka ilme muistuttaa lähinnä puusta pudonnutta pöllönpoikasta. Se, jonka päässä ei liiku muuta kuin silmät. Supu.

Koira, joka on samaan aikaan niin yksinkertainen, mutta silti täynnä hienoisimpiakin erikoisuuksia ja omalaatuisuuksia. Se, jonka voi luulla tuntevansa läpikotaisin, mutta joka onkin täynnä aina toinen toistaan ihmeellisempiä yllätyksiä.

 

Jos tutuilta kysyisin, että mitä mieltä he ovat Supusta, niin no, yleisin vastaus olisi että "Supu vaan on Supu", tai "hölmö läski pieni ja söpö poro". Ei ole sattumaa, että sen jälkeen kun kaveri yhden epäonnisen kerran typosi Sumun Supuksi, jäi tämä nimi elämään. Se vaan on niin Supu, sana jolle ei oikeastaan edes ole mitään tarpeeksi järkevää selitystä. Supu on hömelö, tyhjäpäinen ja monella tapaa urpo eläin.

Supu elää syödääkseen, pissatakseen, syödäkseen, haistellakseen pissoja, sekä möllöttäkseen isona ja mustana olentona. Milloin sohvannurkassa, toisinaan keskellä pihalla. Yleisin paikka on minun edessä/takana kun yritän esim. siivota, jotta varmasti kompastun siihen tarpeeksi monesti ja onnistuisin potkimaan sitä.

”Aina läsnä, mutta ei koskaan tiellä.” 

Vai miten sen nyt ottaa.

 

Ja kuinka niin hölmön näköinen eläin keksiikin aina keinon päästä käsiksi kaikkeen haluamaansa. Oli se sitten koiranruokaa, kissanruokaa, rotanruokaa, ihmistenruokaa - tai edes roskia. Mainitsinko jo ruuan? Joka sattumoisin sattuu olemaan Supun intohimo. Supun elämässä on ollut yksi päivä jolloin se ei suostunut syömään, enkä voi kieltää ettenkö olisi siinä kohtaa harkinnut välittömästi eläinlääkäriin lähtemistä. Toisaalta järkeilin eilen kohdatun juoksuisen nartun sekoittaneen viriilin poroparan pään niin kovasti, että annoin sen vaan olla.

Supu tosiaan onkin saanut äidiltäni liikanimen "täystuho" tai "perkeleen porokoira". Sattumoisin juuri syystä, että kompostiämpäri ja roskin levitetään aika äkkiä pitkin keittiön lattiaa, jos Supu jää kahdestaan roskiskaapin kanssa mistä puttuu ns. poroviritys. Puhumattakaan siitä jos pöydille on unohtunut ruokaa, tai lattialle kissanruokakuppi.

"Oppivainen, rauhallinen, ystävällinen, tarmokas ja
palveluhaluinen. Työssään herkkähaukkuinen."

Opittuamme tekemään töitä yhdessä, on Supu osoittautunut erittäin nopea oppivaiseksi koiraksi. Pentusupun kohdalla asia oli toisin ja koitin yli vuoden sille perusasentoa opettaa - tuloksetta. Treenikavereiden neuvojen myötä koira oppikin perusasennon melkeimpä yhdessä illassa, kuin taikaiskusta. Supu on rauhallinen tyyppi, olenkin useasti sanonut, että vilkkaisiin paimenkoiriin verrattuna Supu vaan ottaa chillisti 247 - mitäpä sitä suotta ylimääräisiä hikoilemaan?

Toki siitäkin energiaa ja tarmokkuutta löytyy, varsinkin jos on kyse koirakavereista tai ruuasta. Siitä kuoriutuu liki uusi koira kun otan esille naksuttimen ja kaivan nappuloita kaapista. "Hei olen Supu, voin tehdä mitä vaan koska vaan missä vaan, kunhan saan ruokaa." Mainitsinko jo koirani ahneudesta?

 
Se on sinnikäs yrittämään, mutta osaa kertoa omistajalle jos homma ei miellytä tai teen jotain väärin. 3-vuotiaana Supu oppi kertomaan minulle näistä asioista haukkumalla. "Mamma, ei tää homma näin mene, perkele." Kumpikohan tässä kouluttaa ja kumpaa? Se kaikki, mitä olen Supulta oppinut, tai olemme yhdessä oppineet, on enemmän kuin korvaamattoman arvokasta.

Supua voisin kuvailla ystävälliseksi. Toisaalta pimeällä lenkkipolulla vastaantulevan mielestä karvat pystyssä muriseva iso musta koira ei ehkä ole se ystävällisin tyyppi. Sama pätee isoihin - erityisesti mustiin koiriin. Vieraita kohtaan se on pääosin välinpitämätön, siihen asti kun vieras ihminen sanoo Supulle jotain. Varsinkin oman nimensä kuullessaan syöksyy se korvat luimussa hammashymyään esitellen vieraankin jalkoihin pyörimään "jee hei ihminen olen Supu ja rakastan sinua ainakin hurjan paljon". Myös vieraat koirat se ottaa kohtalaisen hyvin vastaan, suurin osa nartuista saa vastaansa maailman viehättävämpiä supuliehittelyjä. Suurin osa uroksista saa vastaansa karvat pystyssä epäileväisen ja jäykän koiran, joka kuitenkin rentoutuu jos tilanne osoittautuu molemmille sopivaksi.


0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Sisällön tarjoaa Blogger.